Olen jo aiemmin uhonnut, etten halua koskaan jäädä eläkkeelle, ja ajattelinpa turista muutaman sanan siitä lisää.
Syksyllä tuo yliopistolla keikkuminen maistui aika puulta. Mistään ei tullut mitään, eikä motivaatiota ollut. En hyväksynyt tilannetta ja ilmoitin pomolle, että turha mulle on maksaa palkkaa, kun ei kerran napostele. Luonnollisesti tämän jälkeen tapahtui juonenkäänteitä ja hiljalleen löysin punaisen langan ja jatkoin töitäni. Tosin sillä erolla, etten tee kuin 4 päivää töitä viikossa. Perjantaisin teen jotain aivan muuta. Kevään mittaan valmistui neljäs pöytälaatikkoromaanini ja fillarikausi on edennyt paremmin kuin koskaan aiemmin.
Kaikki tämä johtuu siitä, että ulkoiset motivaattorit (raha) korvaantuivat sisäisillä (intohimo). Motivaatioteorioita on monia ja sekä sisäiset, että ulkoiset motivaatiotekijät voidaan jakaa aliluokkiin. Pääsääntönä on kuitenkin se, että sisäiset motivaatiotekijät ovat paljon tärkeämpiä kuin ulkoiset. Ei minua kiinnosta istua töissä vain, jotta kerran kuussa tilille tippuu epämääräinen summa euroja. Haluan tehdä työtä, josta nautin. Työtä, josta kello neljältä ei ole kiire kotiin, vaan käteen jää hyvä olo, vaikka työpäivä venähtäisi yli 16-tuntiseksi. Enkä ole tämän kanssa yksin. Kirsi Piha ja Liisa Poussa kirjoittivat kirjan Dialogi - Paremman työelämän puolesta -, joka paneutuu Y-sukupolven ajatuksiin ja motivaattoreihin. En ole kirjaa lukenut, joten en nyt pysty sanomaan onko Y-sukupolvea edes olemassa, mutta voin kyllä hyvin samaistua ajatuksiin, että nykyinen työelämään siirtyvä ikäluokka haluaa tehdä asioita omalla tavallaan, eikä kahdeksasta neljään viisi kertaa viikossa täytä vaadittuja kriteereitä.
Tässä on myös yksi sellainen asia, jolla voidaan pidentää työelämää. Minä en halua jäädä eläkkeelle, koska haluan tehdä sellaista työtä, josta ei ole tarvetta päästä eläkkeelle. Ei Jari Tervo, Sauli Niinistö tai Anssi Kela siirry eläkkeelle täytettyään 65 vuotta. Miksi minä haluaisin olla poikkeava?