Lueskelin äsken Arno Kontron kolumnin Homot kaappiin, mielipiteet kuriin ja jäin taas miettimään tätä maailmaa. Kuinkahan liberaali ihmiskunta oli vaikkapa satatuhatta vuotta sitten? Oliko silloin sosiaalisissa normeissa kiellettyä leikata hiuksia? Saivatko ihmiset olla sellaisia kuin halusivat?
Sittemmin ihmiskunta on törmännyt mitä ihmeellisempiin normeihin. Kun mennään tarpeeksi itään, ei työntekijä kehtaa lähteä töistä ennen esimiestään. Ja karaoken laulanta on lähes velvollisuus. Osasit tai et. Meillä länsimaissa on sitten omat norminsa. Olen aiemminkin kirjoitellut kuinka absurdia elämä oli vielä sata vuotta sitten, kun naisilla ei esimerkiksi ollut äänioikeutta. Eikä tästä tosiaan montaa vuosikymmentä ole, kun “värilliset” saivat istua valkoihoisten kanssa bussissa samalle penkille. Mandela ja kumppanit ovat tehneet hyvää työtä yhdenvertaisuuden eteen.
Lueskelen tässä myös Mikä meitä motivoi? -kirjaa ja siellä todettiin, että ihminen on tehokkaimmillaan, kun hänelle antaa autonomiaa. Mutta sitten taas, jos homojen täytyy olla kaapissa, niin eihän siinä saa itseään toteuttaa, eikä ottaa itsestä irti sitä kaikkea energiaa, mitä olisi mahdollista.
Voiko ihmiskunta joskus saavuttaa avoimuudessa tason, josta ei tarvi enää mennä eteenpäin? Vai onko kyseessä loputon prosessi? Veikkaisin jälkimmäistä. Tekniikan kehittyessä tulee koko ajan uusia asioita, joissa voimme tehdä asioita avoimesti tai sitten suljetusti. Jälkimmäisessä Edward Snowdenille on aina tilausta.
Yksilötasolla on myös vielä paljon matkaa kuljettavana. Vaikka seksuaalivähemmistöt toivottavasti nyt saavat lisää yhdenvertaisuutta Tahdon2013-kampanjan myötä, ei työ siihen silti lopu. Polyamoria ja moniavioisuuden hyväksyntä noussee otsikoihin seuraavaksi. Sitä se on jo länsinaapurissa, joten kyllä se pian tännekin rantautuu. Siinä on sitten konservatiiveille lisää pureskeltavaa. Kun kerran on naisille “jouduttu” antamaan ihmisarvo, niin nyt sitä sitten pitää hyväksyä paljon muutakin - ja se on hyvästä se.
Katselin eilen Alice Dregerin puheen Is anatomy destiny? TedTalksista. Dreger on tutkinut ihmisten sukupuolia ja niiden eroja. Hän argumentoi puheessaan, ettei ihmisen sukupuolta voi mitenkään absoluuttisesti määrittää. On synnynnäisiä miehiä, joilla on kohtu ja naisia, jotka tuottavat testosteronia valtoimenaan. Miten tällainen ihminen lokeroitaisiin binäärisesti mieheksi tai naiseksi? Miksi edes tarvitsisi? Minulle ei tule mieleen kuin kaksi asiaa, jossa sukupuolella on väliä: terveydenhuolto ja urheilu. Sukupuoliroolien poistaminen jälkimmäisestä poistaisi myös naisurheilun. Toisaalta tässäkin on sitten omat ongelmansa, kuten Caster Semenyan tapaus osoitti.
Miten reagoisi nainen kymmenen avioliittovuoden jälkeen, jos yllättäen paljastuisi, että hänen miehellään olisikin ylimääräinen X-kromosomi tai ei Y:tä ollenkaan. Olisiko nainen ollut tällöin naimisissa tietämättään naisen kanssa? Olisiko tässä jokin ongelma? Entä jos mies olisi syntyjään ollut nainen, mutta kirurgia ja hormonihoidot olisivat tehneet hänestä miehen. Olisiko nainen tällöin ollut naimisissa naisen kanssa? Olisiko tässä jokin ongelma? Ajatusleikkiä voisi viedä vielä paljon pidemmälle, mutta ehkäpä tässä vaiheessa sosiaaliset normit estävät minua kirjoittamasta enempää :) Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, kun olemme taas astetta liberaalimpeja.
Kommentti