Blog

Prologi

Juhannuksen 2012 tienoilla rupesin kärsimään niska- ja hartiakivuista. Ravasin seuraavan vuoden aikana fysioterapeuttiopiskelijoiden treeneissä, lääkärissä, hierojalla, fysioterapeutilla, OMT-fysioterapeutilla, fysiatrilla ja työfysioterapeutilla. Ostin uuden tyynyn, yritin nukkua selälläni, venyttelin, harjoittelin sovellettua rentoutumista keskussairaalan fysioterapeutin ohjastamassa ryhmässä...

Kevättalvi 2013

Päätäni rupesi särkemään yllättäen talvisena tiistaina. Keikuin työpäivän loppuun, mutta päätä särkiessä vielä seuraavanakin päivänä jäin koti popsimaan ibumaxia. Päänsärky lakkasi, mutta muuten jatkui huono olo. Tuntui, että oksetti. Olin viikon poissa töistä, mutta vähitellen olo parani ja suuntasin takaisin duuniin. (Sivukommenttina voi todeta, että sairauslomalla syntyi yksi parhaista koskaan kirjoittamistani novelleista.)

Joskus huhtikuun tienoilla tunsin oloni epämääräiseksi (vatsaa yms. käänteli) ja lääkäri tarjosi pillereitä närästykseen, jota epäili syylliseksi olooni. Ongelma meni viikossa taasen ohi, enkä ollut päivääkään poissa töistä.

Kesä 2013

Aloitin kesäloman kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Olin juuri saanut kirittyä edellisen vuoden fillarimatkat kiinni ja näytti siltä, että tulee hyvä fillarointivuosi. Työtkin olivat hyvällä mallilla, kun konferenssiartikkelin olin saanut vastikään läpi.

Heti ensimmäisinä lomapäivinä tunsin voimattomuutta. Matkustelin loman aluksi hieman ja reissussakin tuli huonon olon kohtauksia. Kuvittelin sen johtuvat jostain vanhaksi menneestä ruuasta.

Näitä huonon olon kohtauksia tuli sittemmin silloin tällöin ja niistä lääkäriäkin konsultoin. Ei oikein osannut auttaa.

Elokuun alussa tuli palattua takaisin töihin ja siitä sitten ensimmäisen työviikon jälkeen nokka kohti Eskilstunaa ja Gyllene Tiderin keikkaa. Vähän ennen nousua laivalle minulle tuli todella huono olo ja sitä kesti sitten koko reissun ajan. Oksetti koko ajan, mutta juuri mitään ei tullut ulos.

Tätä jatkui koko elo- ja syyskuun. Tein töitä aina kun pystyin, muuten makasin sängyssä. Pyöräilyt jäivät kokonaan. Vatsaan koski. Välillä kipu meni pois, välillä tuli takaisin. Joskus ei tahtonut jaksaa nousta sängystäkään. Pidin muutaman luennon välillä vilkuillen lavuaaria kohti ja mietin, että jos menisi oksentamaan. Tilanne otti päähän. Pelotti, ketutti, itketti ja masensi.

Vatsakipujen takia menin vatsan tähystykseen, jossa ei löytynyt mitään. Olin paperilla terve kuin pukki. Tämä kaikki alkoi rassata mieltä aikalailla.

Syksy 2013

Taas kerran lääkärillä istuessani keskustelimme tapahtumista ja lääkäri sitten hiljalleen mutkien kautta vaivihkaa kysyi, josko haluaisin jutella psykologin kanssa. Lääkäri oli siitä maininnut sivulauseessa jo kesällä, mutta totesi, ettei se tässä nyt ole taustalla. Olin itse kesällä ajatuksesta hämmästynyt. Vatsaahan tässä koski. Nyt olin kuitenkin jo ennen lääkäriin menoa päättänyt, että halusin jutella psykologin kanssa. Sen verran oli käynyt sairastaminen psyykkeen päälle.

Ja niin päädyin seuraavalla viikolla juttelemaan psykologin kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä. Heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen olo oli parempi ja muutaman kerran jälkeen tuntui, että ongelma todellakin oli muualla kuin vatsassa. Kärsin paniikkiahdistuksesta. Olin kesän ja syksyn aikana saanut useamman paniikkikohtauksen. Jäin pohtimaan laivalle menemistä. Paniikkikohtauksen oli laukaissut se, että kahvilassa jouduin vaihtamaan toiselle kassalla toisen mennessä kiinni. Syksyllä oli vastaavia hyvin pieniä juttuja (ruokailu yliopistolla, kaverin visiitti, uimassa käynti, jne.), jotka laukaisivat kohtauksen. Taustalla oli tietysti vaikka minkälaista tekijää äidin kuolemasta, iskän infarkteihin ja veritulppaan sekä parisuhteen hajoamiseen. Ne olivat kasaantuneet ja halusivat lopulta ulos ja minuun se heijastui vatsakipuna.

Psykologin kanssa jutteluiden jälkeen oli pari viikkoa helppoa elämää, mutta sen jälkeen alkoi ahdistamaan. Nyt osasin sentään itse diagnosoida oloni ahdistukseksi, eikä kipu heijastunut enää vatsaan. En sitä osannut kesällä tehdä, kun en ollut koskaan ollut ahdistunut. Ahdistuneisuus lamaannutti ja haittasi työntekoa. Kävin taas juttelemassa lääkärin kanssa ja rupesin syömään SSRI-lääkkeitä. Kyseisiä lääkkeitä käytetään enimmäkseen masennuksen hoitoon, mutta myös paniikikohtausten poistamiseen ja ennenaikaisen ejakulaation eliminoimiseen. Ensimmäiset pari viikkoa lääkkeiden kanssa olivat aikamoista menoa elimistön totutellessa uuteen elementtiin, mutta sen jälkeen alkoi seesteisempi vaihe elämässä. Kävin vielä juttelemassa lisää psykologinkin kanssa.

2014

Tammikuussa söin viimeiset lääkkeet niska- ja hartiakipuihin ja kesällä alkoi olla pääsääntöisesti ongelmatonta sillä seudulla. Ahdistus väheni huomattavasti ja paniikkikohtauksia en ollut saanut sitten edellisen syksyn.

2015

En ole ongelmieni kanssa yksin. Niin Pete Poskiparta kuin Apulannan Toni Wirtanenkin kertoivat viime vuonna omat tarinansa kuinka he ovat joutuneet taistelemaan vastaavien ongelmiensa kanssa. Eikä Rea Haverisen tarina kuulosta sekään kovin vieraalta. Lista on pitkä; työterveyslaitoksen tilastojen mukaan mielenterveyden häiriöt ovat 73 prosentilla 18-34-vuotiaista taustalla heidän jäädessään työkyvyttömyyseläkkeelle.

Onneksi lääketiede on tälläkin saralla kehittynyt. Diagnooseja pystytään tekemään monipuolisemmin ja yksilöllisemmin ja tarjolla on myös monipuolisia hoitomuotoja. Näiden ansiosta on vaikka mahdollisuus palata suljetulta osastolta tekemään väitöskirjaa.

Nyt olen ollut pari viikkoa syömättä lääkkeitä ja elimistö on totutellut vähennyksen kautta olemaan ilman ylimääräistä serotoniinia. Kieltämättä onhan tässä havainnut muutoksia ajatusmaailmassa. Elämän käänteet tuntuvat voimakkaammilta – eli yhtä voimakkailta kuin olivat ennen lääkitystä. Vähän on ollut höveli olo ja erektio on parempi kuin koskaan. Ehkäpä nämä tästä tasoittuvat taasen (erektio on ok tällaisena), mutta jos tuntuu siltä, että tarvitsen SSRI-lääkkeitä, niin sitten palaan takaisin niiden pariin; minulle ne sopivat. Kaikille nämä lääkkeet eivät kuitenkaan sovi, joten ei pidä nyt tuudittautua uskomukseen, että ne ovat pelastaneet ihmiskunnan, vaikka kyseisiä lääkeyhdisteitä tällaisiksi mainostettiinkin 80-luvun lopulla. Olen onnellinen siitä, että terveydenhuolto osasi auttaa minua ja lääketeollisuus oli kehittänyt valmisteen, joka pelasti elämäni.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Onnellisuus
tuo hetki tuskan ja ärtymyksen välillä
Liikaa
jos sitä saa
ei pienistä iloista enää
nauttia osaa
Vajaaksi
jos se jää
ei elämä tunnu enää
yhtään miltään
Onnellinen
mä hetken olla tahdon
ja kohta taas
uudestaan

Avaruudesta musiikki kantautuu. Anssi Kelalta ilmestyi uusi albumi Nostalgiaa viime viikolla. Olin jo aiemmin päättänyt, etten missään tapauksessa kirjoita levystä samantien. Odotukset olivat niin korkealla, että pettymys oli varma. Näin siis ajattelin.

Kuuntelin levyn läpi välittömästi perjantaiaamuna pariin otteeseen. Pari ensimmäistä biisiä kolahti semisti heti, mutta siihen se sitten jäi. Tuntui, että albumi oli vähän puolivillainen tekele. Ei huono, mutta huippukohdat puuttuivat tyystin.

Onnekseni totean olleeni oikeassa, ettei kannattanut lähteä albumia arvottamaan ennen kuin sitä oli pyörittänyt muutaman päivän. Moni on kommentoinut, ettei Nostalgiaa voi verrata mihinkään muuhun kuin Kelan edelliseen albumiin Anssi Kelaan. Olen jokseenkin samaa mieltä. Levy jatkaa siitä mihin edellinen tarina jäi, mutta kaikkien onneksi tämä ei ole lisää sitä samaa, vaan kyseessä on kuitenkin oma kokonaisuutensa.

Pidin siis edellisestä kiekosta todella paljon ja muistan kuinka se kolahti välittömästi Venetsiassa hotellin sängyllä sitä kuunnellessani. Ensin kolahti Levyhylly pelastaa ja vähän myöhemmin Miten sydämet toimii? Listasin kiekon silloin suoraan vuoden albumiksi ja sitä se loppupeleissä olikin, vaikka Gyllene Tider pääsikin hyvin lähelle; ehkä jopa tasapeliin.

Mutta nyt ajauduin jo nostalgian puolelle. Kelan uusin on siis toimiva paketti, mutta onko se edeltäjäänsä parempi? (Tarviiko sen edes olla?)

On ja ei. Tämä on kokonaisempi albumi, mutta ei tällä toisaalta sitten ole samanlaisia edellämainittuja järjettömän kovia hittejä (voi olla, että olen viikon päästä jo toista mieltä). Olen tähän mennessä kuunnellut levyä kokonaisuutena koko ajan alusta loppuun, eikä ole ollut tarvetta tiputtaa mitään biisejä pois soitosta. Edellisen kiekon kanssa Levoton tuh.. tyttö tuli soitettua puhki. (Sitä sattuu todella, todella, harvoin.)

Kuten jo todettua, Nostalgiaa lähtee käyntiin järkyttävän vahvasti Tanssilattialla ja Viimeinen yö -kipaleiden kanssa. Molemmat kuuluvat ehdottomasti Kelan top10-tekeleisiin. Nimikkobiisi ja ensimmäinen radiosinkku Nostalgiaa ei itseeni aivan täysin uponnut. Biisissä on hetkensä, mutta pieru ei vaan toimi lyriikoissa – ei pahalla. Toinen asia, mikä ei sitten minuun iske, on falsettilaulanta. Jouduin kuuntelemaan sitä Gesslen hoilaamana parilla biisillä ja nyt Kela astuu samaan miinaan Nahkaa ja luuta -kipaleessa. Täytyy kuitenkin sanoa, että Kela vie näissä falseteissa voiton, mutta ilmankin olisi tosiaan pärjätty.

Yksi edellisen albumin ongelmakohta oli kaksi levyn lopettavaa biisiä peräkkäin (levyn lopussa tietty, duh!). Roxette sortui samaan Charm Schoolin kanssa. Nostalgiaa sitä vastoin loppuu todella tyylillä. Kuolleen miehen kitara päättää levyn pirteästi positiivisella viballa. Itselleni siitä tulee samoja fiiliksiä kuin Suuria kuvioita -pitkäsoiton Faijan haamu sekä Mies ja meri -kappaleista.

Mitä tästä nyt sitten jäi käteen? No, erittäin hyvä pop-albumi massiivisella kasaritwistillä. Diggaan. Koska Roxetten syksymmällä tuleva pitkäsoitto on vielä kuulematta, en uskalla vuoden albumi -titteliä jakaa, mutta ei tästä nyt varmaan top3:n ulkopuolelle tipahdeta.

Suosittelen!

Sosiaalinen media on nyt pyörittänyt uusinta plokipostaustasi ja tulinpa sen itsekin lukaisseeksi.

En tiedä oliko tämä tarkoitettu vitsiksi, mutta paha mieli minulle tuosta tuli. Miksi yksi maamme johtavista poliitikoista – ja mitä ilmeisemmin tuleva valtiovarainministeri – kirjoittaa näin loukkaavaa tekstiä?

Jos arvon poliitikko kokee puolet eduskunnan puolueista "takiaispuolueiksi", minua jää mietityttämään, mikä on arvostuksenne demokratiaa kohtaan? Pitäisikö perussuomalaisilla olla 200 edustajaa, jotta maassa olisi sellainen eduskunta, johon olisitte tyytyväinen? Puhutte usein "että kyllä kansa tietää", mutta ilmeisesti kansa tietää oikein ainoastaan äänestäessään perussuomalaisia?

Mainitsette kirjoituksessanne myös "ilmastouskonnon". Ilmeisesti viittaatte tällä siihen, ettette edelleenkään ota ilmastonmuutosta vakavasti? Tätähän te mainostitte jo presidentinvaalien alla. Maailmalla kansakunnat tekevät kovasti töitä ilmastonmuutoksen estämiseksi ja te nauratte asialle? Kiina rakentaa valtavasti aurinkovoimaa, Saksa tekee samoin ja Obama linjaa vastaavia asioita Yhdysvalloissa. Kansakunnat ovat käymässä taisteluun ilmastonmuutosta vastaan. Ymmärränkö oikein, etteivät perussuomalaiset halua olla mukana kehittämässä ihmiskuntaa eteenpäin? Tai edes luomassa suomalaisille yrityksille mahdollisuutta tehdä bisnestä tässä taistelussa?

Se, että tulette valtiovarainministerin roolissa ajamaan läpi suuret leikkaukset ja sitä kautta aiheuttamaan monelle köyhälle ahdinkoa on siis sillä kuitattu, että naureskelette kasvisruokapäivälle? Tällainen olisi muuten ihan hyvästä vaikkapa taistellessa ilmastonmuutosta vastaan tai ylipäätään ihmisen terveyden kannalta.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi todella paha mieli ylimielisestä kirjoituksestanne. Tällainenko perussuomalaisten asenne on nyt, kun hallituspaikka alkaa olla takataskussa?

Timon päivä on nyt onneksi jo lähes ohi. Toisaalta; minä juhlin tänään Eurooppa-päivää.

Terveisin,

Erno

Kokoomus menee työn kautta. Vaalimainokset ovat sitä toitottaneet tappiin asti. Toisaalta heidän mainoksena linjaa myös “asetetaan työ etusijalle”. Tämä on aika hyvin linjassa Mäntylahden maitseman “työ on itseisarvo” mentaliteetin kanssa.

Voisiko työ sitten olla itseisarvo, joka ajettaisiin esim. hyvinvoinnin edelle? Olin aiemmassa kirjoituksessani vahvasti tätä vastaan enkä sitä edelleenkään allekirjoita, mutta koetan pohtia tätä asiaa nyt toisesta vinkkelistä.

Ajatus työn itseisarvosta on omalla tavallaan kiinnostava, mutta se vaatii vahvasti työn määritelmän uudelleenmäärittelemistä. Pelkkä ajatus, että työstä saa rahaa, jota voi käyttää harrastuksiin ei tässä riitä mitenkään (en sitä mieltä suoranaisesti ollut aiemminkaan). Mikäli kuitenkin työ voitaisiin terminä määritellä lähelle ajatusta itsensä toteuttamisesta voisi myös ajatus itseisarvosta olla edes vähän lähempänä totuutta (, jota nyt ei absoluuttisesti tietenkään ole edes olemassa). Tästä päästäänkin sitten kivasti pohtimaan, että kelle työ on itsensä toteuttamista ja kelle ei. Toteuttaako Ugissa Mersuja kasaan hitsaava kaveri itseään? En pysty näkemään tällaista. Siwan kassa? Ei usko. Puhelinmyyjä? Tuskin. Toimitusjohtaja? Ehkäpä. Sijoittaja? Mahdollisesti. Eli siis Kokoomuksen äänestäjät mahdollisesti toteuttavat itseään työssä enemmän kuin vaikkapa SDP:n äänestäjät. (Saattoi hyvinkin lipsahtaa mutuilun puolelle.)

En itse edelleenkään haluaisi perustaa perhettä, jotta voisin tehdä töitä, joten en pysty näkemään työtä itseisarvona. Haluan kuitenkin pysyä terveenä, jotta kykenen olemaan töissä – ja ennen kaikkea haluan päästä toteuttamaan itseäni työssä, jota teen!

Olemme eläneet jo vuosikymmeniä jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa, jossa raha pyörii palveluissa. Työnkuva muuttuu koko ajan ja tulevaisuudessa on yhä vähemmän tarjolla liukuhihnatyötä (onko sitä edes enää?). Mitä intohimokkaammin pystyy omaan työhönsä suhtautumaan sitä parempi lienee lopputulos. Eli mitä lähempänä työn pystyy pitämään itseisarvoa sitä paremmin pystyy itsensä työllistämään. Olen sitä mieltä, että muusikoille kyllä löytyy töitä, kunhan hommansa osaa. Bisnes muuttuu, mutta intohimosta on aina hyötyä.

“Työn kautta” on kuitenkin politiikassa hyvä slogan siinä mielessä, että ihmisten työnteko tulee muuttumaan digitalisaation ja kumppaneiden myötä entistä enemmän ja voi olla, että työn tarve vähentyy tasoon, jossa läheskään kaikkien ihmisten ei yksinkertaisesti tarvitse tehdä töitä. Tämä olisi yksi suurimmista muutoksista ihmiskunnan historiassa – ellei jopa kaikkein suurin. Mitä tehdä, jos töitä ei tarvitse tehdä? Pelata pelejä? Ryypätä viinaa? Opiskella? Harrastaa liikuntaa? Vai tekisikö kuitenkin töitä ihmiskunnan eteen? Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Kategorisoin itseni tällä hetkellä utilitaristiksi, joten haluan tehdä hyvä niin itselle kuin muillekin, mutta tämä utilitarismi on kokonaan toinen tarina johon palaan joskus myöhemmin… :) Ihmiskunnalla on kuitenkin mielenkiitoisia aikoja edessä – toivottavasti vielä hyvin pitkään.