Taas on se aika vuodesta, kun tekijänoikeusjärjestöt ja ministerit miettivät, miten musiikin kuuntelijoilta saataisiin nostettua enemmän rahaa artistien hyväksi. Teosto haluaa kiintolevyjen, puhelinten, digiboksien, mp3-soittimien yms. ostajilta pienen siivun kompensoimaan yksityistä kopiointia. Konseptia, johon maksu alunpitäen kehitettiin, ei ole enää olemassa. Hyvitysmaksu on jäänne analogisesta maailmasta, eikä sitä tulisi enää digitaalisessa maailmassa elättää. Hyvitysmaksusta löytyy tietoa enemmän wikipediasta, jos asia kiinnostaa. Itse keskityn nyt vähän muuhun. Todettakoon nyt kuitenkin, että vastustan piratismia, joten tämä ei ole ääni Piraattien ajamalle yksityisen kopioinnin laillistamiselle. Jos ääni jollekin pitää antaa, niin Spotifylle.
Mutta itse asiaan. Musiikin myynti pienenee pienemistään ja artistit valittavat, kun piratismi syö toimeentuloa (Pasilassa asiasta kerrottiin oikein nasevasti). Mutta mutta... Jos artistin tekemä musiikki on oikeasti hyvää ja sitä kuunnellaan vaikka sitten epämääräisten väylien kautta, niin eikö tällöin artistin pitäisi hymyillä, kun tekeleet kelpaavat? Idols-skabat alkaa taas kohta ja päästään kuulemaan kommentit: "Mä haluan vaan tehdä musiikkia", "Tää on mun unelma!" ja "Mä oon aina haaveillu muusikon urasta". Mistä tässä nyt todellisuudessa on haaveiltu? Siitä, että kansa diggaa artistin humpasta vai siitä, että sillä musiikilla elättää itsensä?
E-typen Erikson ilmaisi asian hyvin 90-luvun lopulla: hän tekee musiikkia niin kauan kuin yksikin ihminen haluaa sitä kuunnella. Eikö nimenomaan tästä pitäisi olla musiikissa kyse? Intohimo siihen musiikin tekemiseen ja siihen, että voi antaa toiselle ihmiselle hyvää mieltä omalla aikaansannoksellaan. Nykyään musiikkia tehdään tehdastyönä ja ties kuinka monet säveltäjät, tuottajat ja laulajat tekevät musiikkia 9-17 viisi päivää viikossa. Ja tässäkö sitten näkyy se intohimo siihen musiikin tekemiseen? Heidi Kyrölle tämä sai riittää ja hän palasi takaisin siihen, että teki sitä, mitä oikeasti halusi. En voi muuta kuin antaa täyden tukeni hänelle! (Voisipa vaikka ostaa levyn.) Itse tehty biisi, johon laulaja pystyy antamaan kaikkensa kuulostaa aivan erilaiselle kuin Idols-voittajan laulama, hänen eteensä tuotu, mittatilaustyönä tehty tusinahitti.
Voidaanko olettaa, että musiikin kuluttaja maksaa saman verran siitä, että saa kuunnella tusinahittejä toistensa perään vai siitä, että korviin työntyy musiikki, josta erottaa artistin rakkauden musiikin tekemistä kohtaan? Olettaako joku, että käsintehdyn sohvan saa yhtä halvalla kuin Ikean kikkareen? Syntyykö siihen Ikean tuotteeseen samanlaista tunnesidettä kuin siihen vartavasten rakennettuun sohvaan, jossa näkyy tekijänsä rakkaus ammattiinsa? Miksi tämä olisi mitenkään erilaista musiikin kohdalla?
Eli yhteenvetona: hyvitysmaksulla kustannetaan lisää tusinapoppia tähän maailmaan, mutta oikeasti musiikin tekemistä rakastava artisti tekee laadukasta musiikkia, vaikkei saisi senttiäkään Teostolta. Rakkaus työhön näkyy jossain ihan muualla kuin ahneudessa.
Kommentti