Blogi

Elämä on pitkä aika olla itsensä kanssa. On aikaa tutustua itseensä, tutkia omaa luonnettaan ja siinä sivussa koittaa parantaa itseään ihmisenä.

Monesti sitä pohtii, kuinka lapsena elämä oli helppoa. Ei tarvinnut murehtia työkiireistä, etsiä töitä tai pohtia vuokramaksuja. Nyt aikuisiällä päässä pyörivät eri asiat kuin ala-asteella. En silti haluaisi palata aikaan, jolloin hiekkakakkujen tekeminen oli päivän suurin saavutus (vaikka mielelläni tekisin niitä edelleen). Analyyttisen ajattelun kehittyminen aikuisiällä on valtava voimavara, joka on tällä planeetalla lähinnä vain ihmisillä. Se on mahdollistanut ihmiskunnan edistymisen nykyiseen loistoonsa.

Ajattelu on kivaa; asioita voi pohtia ja ongelmia ratkoa. Ala-asteikäisenä omat älylliset rajat tulivat nopeasti vastaan. Muistan kuinka en pystynyt hahmottamaan miten Suomi-Ruotsi-maaottelussa jaettiin voitot sekä miesten että naisten kategorioissa. Suomen voittaessa naisissa ja Ruotsin miehissä kysyin mummolla pariinkin kertaan, että kumpi sen skaban sitten kokonaisuudessaan voitti, Suomi vai Ruotsi? Siitä on tultu pitkä matka eteenpäin asioiden ja käsitteiden hahmottamisessa.

On mielenkiintoista pohtia ja hahmottaa, miksi toimin tietyssä tilanteessa jollain tavalla ja toisessa toisella. Miksi tykkään opettamisesta? Miksi mielikuvitukseni on niin likainen? Ensimmäiseen vastaus on jotain siihen suuntaan, että tykkään nähdä toisen oppivan uutta; saavuttavan jotain elämässään. Minulle tulee lämmin ja pörröinen olo, kun toinen kokee onnistumisen. Olen utilitaristi. Miksi mielikuvitukseni sitten on mitä on? Ei mitään hajua…

Pohdin myös monesti sitä kuinka yläaste- ja lukioikäisenä sai kokea mahtavia tunnekuohuja. Silloin ne toivat elämään onnen tunteita, mutta myös suurta tuskaa, kun ensirakkaus kosahti. Nykyään niitä aikoja muistelee lämmöllä – ehkä myös haikeudella. Kuvittelin, että ne tunteet olivat silloin joskus. Niistä on jo niin kauan, etten enää edes kunnolla muistanut, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa pörrää perhosia.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että koin jälleen perhosten lentelyä. Kuinka ihanalle voikaan tuntua, kun kädet kietoutuvat ympärilleni; kuinka lämpöiselle tuntuu toisen öinen tuhina omaa niskaa vasten. Minulla oli pörröinen olo. (Myönnän, nyt lipsahti hedonismin puolelle.)

Hyvä olo omassa sisimmässä saa jakamaan nautintoa toisellekin. Sen sijaan, että kädet ovat kietoutuneet ympärilleni koko ajan, haluan kietoa käteni myös toisen ympärille. Antaa takaisin sitä kaikkea lämpöä ja pörröisyyttä, jota hän on saanut minut tuntemaan. Sitä haluan; siitä tulee hyvä olo.

Ja sitten alkaa ujostuttaa. En käynyt suihkussa… Haisenkohan pahalle? Hengitys nyt ainakin haisee. En osannut jutella oikeista asioista. En edes tarjoutunut hieromaan toisen hartioita! Seuraava päivä meneekin pohtiessa taas omaa sisintä. Miksi ihminen ujostelee? Miksei ulosanti ole sitä mitä ajatukset pään sisäpuolella halusivat sanoa?

Silloin joskus vuosia sitten saldona olisi voinut olla kyynel ja käpristyminen peiton alle. Ei enää. Nyt olen onnellinen siitä mitä minulla on ja mitä voin antaa eteenpäin. Huonoista piirteistä ja joskus ilmenevästä ujoilusta olisi tietysti hienoa päästä eroon, mutta eivät ne maailmaa kaada. On mahdollisuus oppia uutta ja parantaa itseään.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Puolentoista vuoden kuluttua Suomessa astuu voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Laki ei koske Kirkkoa, mutta kuvittelen sen kuitenkin pian seuraavan Ruotsin mallia ja alkavan vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Reijo Liimatainen kirjoitti asiasta alkukuusta Hesarissa. Hän linjaa, ettei mihinkään säädösmuutoksiin ole edes tarvetta, vaan Kirkko voi jo nykyisellä ohjeistuksellaan alkaa vihkiä homo- ja lesbopareja kunhan lakimuutos vain astuu voimaan.

Keskustelu ja Kirkosta eroamiset tulevat olemaan otsikoissa, mutta samoin tulevat olemaan myös Kirkkoon liittymiset, kun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt toivotetaan tervetulleiksi. “Aito avioliitto” -yhdistys yrittää tietysti laittaa kapuloita rattaisiin sen minkä kerkeää, mutta vaikea on nähdä heidän työnsä kantavan hedelmää. Vaikka he yrittävät agendaansa pukea kaikkeen muuhun kuin uskontoon pohjautuvaksi, taustalla tuntuu kuitenkin koko ajan olevan Raamattu, vaikkei sitä virallisissa materiaaleissa tuodakaan esille.

Mikä on uskontojen rooli eteenpäin vyöryvällä 2000-luvulla? Toivon ainakin, ettei se ole syrjiminen, henkinen väkivalta, eikä karttaminen. Uskonnon varjolla toisen ihmisen solvaaminen, vähättely tai loukkaaminen on absurdia. Se on juuri sitä mitä uskonnolliset kirjoitukset kehottavat välttämään.

Luin Osmo Kontulan Halu & Intohimo – tietoa suomalaisesta seksistä (Otava, 2008). Kirja nojaa data-aineistoihin, jotka on kerätty Suomessa vuosina 1971, 1992, 1999 ja 2007. Käsittääkseni viides datan keräys on käynnissä paraikaa. Mukana on myös vertailukelpoista dataa muista Euroopan maista. Näitä laajoja kyselyitä on sitten analysoitu ja raportoitu erilaisissa artikkeleissa ja tutkimuksissa. Lopulta niistä syntyi tämä Kontulan kirja.

Vaikka aihe on hyvinkin kiinnostava, en voi sanoa samaa tästä teoksesta. Kirja oli osin harvinaisen kuivaa luettavaa. Tämä tietysti selittyy sillä, että kirja on hyvin tieteellistä tekstiä ja tieteellinen tekstihän on aina kuivaa(!). Olisin kaivannut hieman löysempää otetta tähän teokseen, kun se kuitenkin on suunnattu ihan kaikelle kansalle.

Kirjassa on myös jonkun verran virheitä terminologiassa, mikä ihmetyttää minua suuresti teoksen kirjoittajan ollessa kuitenkin alansa ammattilainen. Tämä ei ainakaan lisää teoksen viehättävyyttä.

Kyllähän kirjasta muutama kohta jäi muistiin. Yhtenä tärkeimmistä löydöksistään Kontula pitää havaintoa suomalaisten yhdyntöjen määrän laskusta, mutta myös sitä, että masturbointi on kasvanut korvaamaan tämän vajeen. Seksiä harrastetaan edelleen yhtä paljon kuin 70-luvulla, mutta se ei ole enää niin usein kahden ihmisen välistä, vaan sooloseksiä.

Ei tästä nyt pelkkää pahaa sanottavaa ole. Itselleni kirjan merkittävin anti oli ymmärtää halun ja kiihottumisen ero. En ole koskaan ajatellut näitä konsepteja erillisinä yksikköinä, mutta Kontula valaisee asiaa:

Useat tutkimukset ovat viitanneet siihen, että monien naisten on vaikea erottaa toisistaan seksuaalista halua ja seksuaalista kiihottumista. Kiihottumisen puuttuminen on voitu tulkita seksuaalisen halun puutteeksi ja päinvastoin.

Oletettavasti tämä on yleisempää naisilla kuin miehillä, mutta eivät miehet varmaan immuuneja tälle ole. Ehkä miehinen näkökulma asiaan olisi seuraava: jos on lemmenvaltikka pystyssä, kyseessä on kiihottuminen ja jos tekee vain mieli, niin kyseessä on halu. Tiedä häntä.

Mutta niin, en nyt suoranaisesti voi suositella tätä kirjaa. Tämä olisi ollut luettavampi joko tieteellisenä artikkelina tai sitten lyhyempänä kuvailevampana kirjana. Annan arvosanan 2/5 ja jään odottelemaan uusimman tutkimuksen tuloksia.

Sosiaalisessa mediassa levisi tällä viikolla pari pakolaisia arvostelevaa ja solvaavaa kuvaa. Illalla ei tahtonut uni tulla, kun otti kupoliin kuvantekijöiden ajattelemattomuus.

Yhdessä kuvassa todettiin “Vuonna -39 nuoret miehet oli rajalla – ei jonkun muun maan vastaanottokeskuksessa” (kirjoitusvirheet alkuperäisiä). Tässä tekstissä on useampi asia pielessä. 

Ensinnäkin ajatus siitä, että “rajalla oleminen” olisi jotenkin parempaa, kuin vastaanottokeskuksessa oleminen, ei kestä kovinkaan kriittistä ajattelua. Syksyllä -39 nuoret miehet olivat nopeasti rajalla ja sen jälkeen Puolassa. Samoin nuoria miehiä painoi rajan yli Baltian maihin. Nämäkö kansallissosialistit ja Stalinin nuoret miehet ovat ihailun kohteena? Kenen joukoissa nykyisten pakolaisten tulisi toimia, jotta he olisivat hyviä ihmisiä?

Ei kuvan tekstissä tietenkään ihannoitu natseja. Kuvahan viittaa vain suomalaiseen yli-ihmiseen, joka taistelee, eikä ikinä jätä kotimaataan. Toisaalta juuri vuonna -39 yli 400 000 suomalaista joutui jättämään kotiseutunsa ja lähtemään evakkoon toisten nurkkiin. Tämän lisäksi lähes 80 000 lasta ja äitiä lähti muihin Pohjoismaihin pakoon. Suuri osa ei koskaan palannut.

Ruotsista puheen ollen. Suomalaisperäiset ihmiset muodostavat lähes 10% valtion kansalaisista. Olemme suurin yksittäinen vähemmistöryhmä. Meitä suomalaisia on virrannut satojatuhansia Ruotsiin paremman elämän perässä. Olemme maahanmuuttajia. Olemme aiheuttaneet ongelmia. Olemme sopeutuneet. Miksi ihmeessä näistä mamuista ei puhuta Suomessa?

Muun muassa Ruotsin tuki pelasti tuhansia suomalaisia sodan kauhuja pakoon lähteneitä ihmisiä. Valtiollisella tasolla tulee myös muistaa, että Ruotsi lainasi Suomelle pääomaa ja osa näistä veloista on yksinkertaisesti annettu anteeksi. Me olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että meitä on autettu.

Kaikesta tästä huolimatta on hienoa vetää Kiitos-paita päälle ja käydä haukkumaan hädässä olevia elintasopakolaisiksi?

Ikään kuin meillä olisi varaa leikkiä olevamme parempia kuin muut.

No niin, taas on keikkamatka takana ja alla videoreportaasi reissusta. Keikka meni heittämällä top3:een! Oli tunnelma kohillaan kun sai hoilata 10 000 päisen yleisön mukana. Vaasa vaikutti kaupunkina myös oikein mukavalta. Ensi vuonna sitten toivottavasti taas keikkaa jossain tarjolla meikäläiselle.