Blog

Luin Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa – toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena, 2015). Kuvittelin aloittavani lukemaan kirjaa, jossa kuvataan miten Jehovan todistajat karttavat eronneita ja erotettuja jäseniään. Teos on kuitenkin paljon muutakin. Se on erittäin vahva kuvaus Jehovan todistajien harrastamasta henkisestä väkivallasta, kaksinaismoraalista ja kaiken lahkon ulkopuolisen arvostelemisesta.

Monessa kohtaa kirjaa lukiessani teki mieli huutaa, että eihän kukaan järjissään oleva ihminen voi olla niin julma kuin kirjaan haastatellut entiset ja nykyiset todistajat kertovat. Miten vanhemmat voivat heittää alaikäisen lapsensa syömään autotalliin, koska tämä ei suostu uskomaan todistajien oppiin? Miten äiti voi haukkua lastaan huoraksi tämän eläessä avoliitossa? 

Kirja kuvaa monta tarinaa, joissa ainut tapa päästä eroon henkisestä ja/tai fyysisestä väkivallasta on eroaminen lahkosta tai itsemurha. Valitettavan moni valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Samoin en pysty ymmärtämään pedofiilien toiminnan peittelyä. Jehovan todistajat eivät tuo tällaisia rikkeitä poliisin tietouteen, joten pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saavat olla vapaasti seurakunnassa, kunhan osoittavat katumusta. Australiassa käydään tällä hetkellä oikeutta yli tuhannesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Yhtäkään näistä Jehovan todistajat ei ole ilmoittanut poliisille.

Kipinä Ruoholle kirjan kirjoittamiseen syntyi Jehovan todistajien tiedottajan Veikko Leinosen kiellettyä karttamisen olemassaolon keväällä 2014. Tämä aiheutti entisten todistajien keskuudessa suurta kummastusta. Osaa heistä on kartettu kymmeniä vuosia ja Leinonen kertoi, ettei tällaista käytäntöä ole, vaikka Vartiotorni ja Herätkää! -lehdet opettavat aivan muuta!

Kirjan luettua ymmärtää paremmin miten todistajat värittävät ja muuntavat totuutta. Olen ollut kuluvan vuoden aikana tekemisissä lahkon ja sen edustajien kanssa. Olen käyttänyt satoja tunteja peratakseni heidän opetuksiaan ja historiaansa. Olen omakohtaisestikin saanut kokea, miten heidän halveksuntansa mm. toisia uskontokuntia kohtaan ilmenee ja on minullekin kerrottu kuinka karttaminen koskee “vain uskonasioita”.

Kirjasta hohkaa kuitenkin aivan erilainen viesti. Ihmisarvon loukkaaminen tuntuu olevan arkipäivää ja valehtelu kuuluu lahkon ajatusmaailmaan (kirjallisia opetuksia myöten). En hyväksy missään muotoa ihmisen henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä. Tästä syystä kaltoin kohdeltujen kertomusten lukeminen oli erittäin raskasta.

Tilanne komitean kuulustelussa kääntyi täysin päinvastaiseksi kuin olin odottanut. Syytettynä ei ilmeisesti ollutkaan hyväksikäyttäjäni vaan minä. … Koko sen ajan, kun minua syyllistettiin, kyseinen veli istui vajaan metrin päässä minusta kuuntelemassa ja aika ajoin jopa täydentämässä näitä minusta keksittyjä tarinoita.  … [k]uuntelin näiden miesten ja hyväksikäyttäjieni valheita siitä, minkälainen arvoton huora olen. Tämä henkinen raiskaus näiden neljän miehen taholta oli vielä paljon pahempi kuin alkuperäinen fyysinen. … Hyväksikäyttäjäni ei saanut minkäänlaista rangaistusta.

Arvostan todella paljon Uskontojen uhrien tuki ry:n tekemää työtä. He auttavat parhaansa mukaan uskonnollista yhteisöistä eronneita tai erotettuja pärjäämään elämässä. Ruohon teoksesssakin valaistaan kuinka suuri positiivinen vaikutus vertaistuella on näiden ihmisten hyvinvointiin. Yksikin huorittelu on liikaa. Itsemurhista puhumattakaan. Nimimerkki Matilda esittää lopuksi:

Nyt en enää voi [auttaa häntä], sillä veljeni on kuollut. Älkää tulko valehtelemaan enää julkisuuteen Jehovan todistajien johtajat! Olette jo satuttaneet tähänkin asti ihan liikaa väärillä opeillanne, säännöillänne ja valheillanne. Älkää enää valehdelko, pyydän.

Tulen todennäköisesti palaamaan aiheeseen vielä myöhemmin. Siihen asti toivon vain jaksamista Vartiotornin uhreille.

Itse kirja oli siis lukemisen arvoinen, joskin se olisi ehkä hyötynyt pienestä lyhennyksestä. Nykyisellään yli 400 sivua on kohtuullisen paljon asiaa, varsinkin kun pientä toistoa on havaittavissa. Ehkä 50 sivun lyhennys olisi terävöittänyt otetta. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan, mikäli Jehovan todistajien maailmankuva kiinnostaa.

Ihmiset on tyhmiä. Ne ei tajua, että kaupungeissa on kiva asua. Ne ei tajua, että luontoa pitää kunnioittaa. Ne ei ymmärrä, että kasvisruokavalio on terveellinen. Eikä ne tajua, että ilmastokatastrofin välttämiseksi pitää tehdä työtä. Ne ei ymmärrä, että avoin lähdekoodi on parasta.

Ihmiset ei tajua, ettei persuja kannata äänestää. Ne ei tajua, että maalla on mukavan leppoisaa. Ne ei hahmota, että islam on ainoa pelastus. Ne menee rahan perässä, vaikka onnellisuus on jotain ihan muuta. Ihmiset on tyhmiä.

Kaikki ei tajua, että koulutuksesta on hyötyä. Ihmiset ei ymmärrä, että maailma kaipaa muutosta; että konservatiivinen ajattelu ei kanna enää nykyaikana. Ne ei kelaa, että meiltä loppuu työt, kun robotisaatio valtaa alaa. OS X on parasta sitten viipaleleivän. Jegi ei vain tajua. Halleluja ja amen.

Ihmiset on tyhmiä. Miksei ne tajua, että ateismi ja filosofinen pohdinta on sivistystä? Ne ei ymmärrä, että pitää liikkua. Pikaruoka ei ole terveellistä. Miksi ihmiset syö sitä? Ne ihan tyhmiä!

Ei ihmisen ihonväri anna oikeutta loukata toista; tai pitää tyhmänä. Ei asuinpaikka tee toisesta toista tyhmempää. Miksei ihmiset tajua, että heikompiosaisia pitää auttaa? Miksi on sotia? Ei ne ole meille hyväksi. Miksei ihmiset tajua, että meitä on erilaisia ja meillä on erilaisia mielipiteitä ja toiveita elämälle?

Ihmiset on tyhmiä.

Minä ole ihminen.

Tuskainen tuntemus
vaivaa mieltä
Ei päästä pinteestä
ottaa omakseen
Pelko pieni
suureksi kasvaa
Ottaa hallintaansa
miehen kokonaan
Missä majailee
ratkaisu ongelmiin?
Missä on
vastaus kaipuuseen?

Elämä on pitkä aika olla itsensä kanssa. On aikaa tutustua itseensä, tutkia omaa luonnettaan ja siinä sivussa koittaa parantaa itseään ihmisenä.

Monesti sitä pohtii, kuinka lapsena elämä oli helppoa. Ei tarvinnut murehtia työkiireistä, etsiä töitä tai pohtia vuokramaksuja. Nyt aikuisiällä päässä pyörivät eri asiat kuin ala-asteella. En silti haluaisi palata aikaan, jolloin hiekkakakkujen tekeminen oli päivän suurin saavutus (vaikka mielelläni tekisin niitä edelleen). Analyyttisen ajattelun kehittyminen aikuisiällä on valtava voimavara, joka on tällä planeetalla lähinnä vain ihmisillä. Se on mahdollistanut ihmiskunnan edistymisen nykyiseen loistoonsa.

Ajattelu on kivaa; asioita voi pohtia ja ongelmia ratkoa. Ala-asteikäisenä omat älylliset rajat tulivat nopeasti vastaan. Muistan kuinka en pystynyt hahmottamaan miten Suomi-Ruotsi-maaottelussa jaettiin voitot sekä miesten että naisten kategorioissa. Suomen voittaessa naisissa ja Ruotsin miehissä kysyin mummolla pariinkin kertaan, että kumpi sen skaban sitten kokonaisuudessaan voitti, Suomi vai Ruotsi? Siitä on tultu pitkä matka eteenpäin asioiden ja käsitteiden hahmottamisessa.

On mielenkiintoista pohtia ja hahmottaa, miksi toimin tietyssä tilanteessa jollain tavalla ja toisessa toisella. Miksi tykkään opettamisesta? Miksi mielikuvitukseni on niin likainen? Ensimmäiseen vastaus on jotain siihen suuntaan, että tykkään nähdä toisen oppivan uutta; saavuttavan jotain elämässään. Minulle tulee lämmin ja pörröinen olo, kun toinen kokee onnistumisen. Olen utilitaristi. Miksi mielikuvitukseni sitten on mitä on? Ei mitään hajua…

Pohdin myös monesti sitä kuinka yläaste- ja lukioikäisenä sai kokea mahtavia tunnekuohuja. Silloin ne toivat elämään onnen tunteita, mutta myös suurta tuskaa, kun ensirakkaus kosahti. Nykyään niitä aikoja muistelee lämmöllä – ehkä myös haikeudella. Kuvittelin, että ne tunteet olivat silloin joskus. Niistä on jo niin kauan, etten enää edes kunnolla muistanut, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa pörrää perhosia.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että koin jälleen perhosten lentelyä. Kuinka ihanalle voikaan tuntua, kun kädet kietoutuvat ympärilleni; kuinka lämpöiselle tuntuu toisen öinen tuhina omaa niskaa vasten. Minulla oli pörröinen olo. (Myönnän, nyt lipsahti hedonismin puolelle.)

Hyvä olo omassa sisimmässä saa jakamaan nautintoa toisellekin. Sen sijaan, että kädet ovat kietoutuneet ympärilleni koko ajan, haluan kietoa käteni myös toisen ympärille. Antaa takaisin sitä kaikkea lämpöä ja pörröisyyttä, jota hän on saanut minut tuntemaan. Sitä haluan; siitä tulee hyvä olo.

Ja sitten alkaa ujostuttaa. En käynyt suihkussa… Haisenkohan pahalle? Hengitys nyt ainakin haisee. En osannut jutella oikeista asioista. En edes tarjoutunut hieromaan toisen hartioita! Seuraava päivä meneekin pohtiessa taas omaa sisintä. Miksi ihminen ujostelee? Miksei ulosanti ole sitä mitä ajatukset pään sisäpuolella halusivat sanoa?

Silloin joskus vuosia sitten saldona olisi voinut olla kyynel ja käpristyminen peiton alle. Ei enää. Nyt olen onnellinen siitä mitä minulla on ja mitä voin antaa eteenpäin. Huonoista piirteistä ja joskus ilmenevästä ujoilusta olisi tietysti hienoa päästä eroon, mutta eivät ne maailmaa kaada. On mahdollisuus oppia uutta ja parantaa itseään.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Puolentoista vuoden kuluttua Suomessa astuu voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Laki ei koske Kirkkoa, mutta kuvittelen sen kuitenkin pian seuraavan Ruotsin mallia ja alkavan vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Reijo Liimatainen kirjoitti asiasta alkukuusta Hesarissa. Hän linjaa, ettei mihinkään säädösmuutoksiin ole edes tarvetta, vaan Kirkko voi jo nykyisellä ohjeistuksellaan alkaa vihkiä homo- ja lesbopareja kunhan lakimuutos vain astuu voimaan.

Keskustelu ja Kirkosta eroamiset tulevat olemaan otsikoissa, mutta samoin tulevat olemaan myös Kirkkoon liittymiset, kun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt toivotetaan tervetulleiksi. “Aito avioliitto” -yhdistys yrittää tietysti laittaa kapuloita rattaisiin sen minkä kerkeää, mutta vaikea on nähdä heidän työnsä kantavan hedelmää. Vaikka he yrittävät agendaansa pukea kaikkeen muuhun kuin uskontoon pohjautuvaksi, taustalla tuntuu kuitenkin koko ajan olevan Raamattu, vaikkei sitä virallisissa materiaaleissa tuodakaan esille.

Mikä on uskontojen rooli eteenpäin vyöryvällä 2000-luvulla? Toivon ainakin, ettei se ole syrjiminen, henkinen väkivalta, eikä karttaminen. Uskonnon varjolla toisen ihmisen solvaaminen, vähättely tai loukkaaminen on absurdia. Se on juuri sitä mitä uskonnolliset kirjoitukset kehottavat välttämään.