Blog

Luin Osmo Kontulan Halu & Intohimo – tietoa suomalaisesta seksistä (Otava, 2008). Kirja nojaa data-aineistoihin, jotka on kerätty Suomessa vuosina 1971, 1992, 1999 ja 2007. Käsittääkseni viides datan keräys on käynnissä paraikaa. Mukana on myös vertailukelpoista dataa muista Euroopan maista. Näitä laajoja kyselyitä on sitten analysoitu ja raportoitu erilaisissa artikkeleissa ja tutkimuksissa. Lopulta niistä syntyi tämä Kontulan kirja.

Vaikka aihe on hyvinkin kiinnostava, en voi sanoa samaa tästä teoksesta. Kirja oli osin harvinaisen kuivaa luettavaa. Tämä tietysti selittyy sillä, että kirja on hyvin tieteellistä tekstiä ja tieteellinen tekstihän on aina kuivaa(!). Olisin kaivannut hieman löysempää otetta tähän teokseen, kun se kuitenkin on suunnattu ihan kaikelle kansalle.

Kirjassa on myös jonkun verran virheitä terminologiassa, mikä ihmetyttää minua suuresti teoksen kirjoittajan ollessa kuitenkin alansa ammattilainen. Tämä ei ainakaan lisää teoksen viehättävyyttä.

Kyllähän kirjasta muutama kohta jäi muistiin. Yhtenä tärkeimmistä löydöksistään Kontula pitää havaintoa suomalaisten yhdyntöjen määrän laskusta, mutta myös sitä, että masturbointi on kasvanut korvaamaan tämän vajeen. Seksiä harrastetaan edelleen yhtä paljon kuin 70-luvulla, mutta se ei ole enää niin usein kahden ihmisen välistä, vaan sooloseksiä.

Ei tästä nyt pelkkää pahaa sanottavaa ole. Itselleni kirjan merkittävin anti oli ymmärtää halun ja kiihottumisen ero. En ole koskaan ajatellut näitä konsepteja erillisinä yksikköinä, mutta Kontula valaisee asiaa:

Useat tutkimukset ovat viitanneet siihen, että monien naisten on vaikea erottaa toisistaan seksuaalista halua ja seksuaalista kiihottumista. Kiihottumisen puuttuminen on voitu tulkita seksuaalisen halun puutteeksi ja päinvastoin.

Oletettavasti tämä on yleisempää naisilla kuin miehillä, mutta eivät miehet varmaan immuuneja tälle ole. Ehkä miehinen näkökulma asiaan olisi seuraava: jos on lemmenvaltikka pystyssä, kyseessä on kiihottuminen ja jos tekee vain mieli, niin kyseessä on halu. Tiedä häntä.

Mutta niin, en nyt suoranaisesti voi suositella tätä kirjaa. Tämä olisi ollut luettavampi joko tieteellisenä artikkelina tai sitten lyhyempänä kuvailevampana kirjana. Annan arvosanan 2/5 ja jään odottelemaan uusimman tutkimuksen tuloksia.

Sosiaalisessa mediassa levisi tällä viikolla pari pakolaisia arvostelevaa ja solvaavaa kuvaa. Illalla ei tahtonut uni tulla, kun otti kupoliin kuvantekijöiden ajattelemattomuus.

Yhdessä kuvassa todettiin “Vuonna -39 nuoret miehet oli rajalla – ei jonkun muun maan vastaanottokeskuksessa” (kirjoitusvirheet alkuperäisiä). Tässä tekstissä on useampi asia pielessä. 

Ensinnäkin ajatus siitä, että “rajalla oleminen” olisi jotenkin parempaa, kuin vastaanottokeskuksessa oleminen, ei kestä kovinkaan kriittistä ajattelua. Syksyllä -39 nuoret miehet olivat nopeasti rajalla ja sen jälkeen Puolassa. Samoin nuoria miehiä painoi rajan yli Baltian maihin. Nämäkö kansallissosialistit ja Stalinin nuoret miehet ovat ihailun kohteena? Kenen joukoissa nykyisten pakolaisten tulisi toimia, jotta he olisivat hyviä ihmisiä?

Ei kuvan tekstissä tietenkään ihannoitu natseja. Kuvahan viittaa vain suomalaiseen yli-ihmiseen, joka taistelee, eikä ikinä jätä kotimaataan. Toisaalta juuri vuonna -39 yli 400 000 suomalaista joutui jättämään kotiseutunsa ja lähtemään evakkoon toisten nurkkiin. Tämän lisäksi lähes 80 000 lasta ja äitiä lähti muihin Pohjoismaihin pakoon. Suuri osa ei koskaan palannut.

Ruotsista puheen ollen. Suomalaisperäiset ihmiset muodostavat lähes 10% valtion kansalaisista. Olemme suurin yksittäinen vähemmistöryhmä. Meitä suomalaisia on virrannut satojatuhansia Ruotsiin paremman elämän perässä. Olemme maahanmuuttajia. Olemme aiheuttaneet ongelmia. Olemme sopeutuneet. Miksi ihmeessä näistä mamuista ei puhuta Suomessa?

Muun muassa Ruotsin tuki pelasti tuhansia suomalaisia sodan kauhuja pakoon lähteneitä ihmisiä. Valtiollisella tasolla tulee myös muistaa, että Ruotsi lainasi Suomelle pääomaa ja osa näistä veloista on yksinkertaisesti annettu anteeksi. Me olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että meitä on autettu.

Kaikesta tästä huolimatta on hienoa vetää Kiitos-paita päälle ja käydä haukkumaan hädässä olevia elintasopakolaisiksi?

Ikään kuin meillä olisi varaa leikkiä olevamme parempia kuin muut.

No niin, taas on keikkamatka takana ja alla videoreportaasi reissusta. Keikka meni heittämällä top3:een! Oli tunnelma kohillaan kun sai hoilata 10 000 päisen yleisön mukana. Vaasa vaikutti kaupunkina myös oikein mukavalta. Ensi vuonna sitten toivottavasti taas keikkaa jossain tarjolla meikäläiselle.

Viikonloppuna kirjakaupassa pyöriessäni käteeni jäi Pohjois-Korea – Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Kirja on Eunsun Kimin tarina hänen yhdeksän vuotta kestäneestä pakomatkastaan Pohjois-Koreasta. Mukana pyörivät koko ajan myös äiti ja isosisko, mutta pienen 11-vuotiaan lapsen näkövinkkeli tuo omaa raadollisuuttaan kerrontaan.

Tämä on nyt kolmas lukemani entisten pohjois-korealaisten tarinoista kertoma kirja ja niistä kaikista tämä on paras. Syitä on kaksi. Ensinnäkin tämän tarinan kertoja on tuo pieni tyttö, ei pohjois-amerikkalainen journalisti. Toisekseen tarinan kerronta on huomattavasti loogisempaa, kuin näissä kahdessa aiemmin lukemassani teoksessa Suljettu maa ja Leiri 14. Eli suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti; kirja tuli luettua muutamassa tunnissa. Varsinkin kuvaus Kiinasta oli tässä kirjassa enemmän esillä kuin kahdessa aiemmassa, vaikka käytännössä kaikki loikkaaminen Pohjois-Koreasta tapahtuu Kiinaan ja siitä eteenpäin Mongoliaan.

Jäin taas miettimään, kuinka kauan diktatuuri pysyy vielä pystyssä. Maata hallitsee jo kolmannen polven diktaattori vailla aikomustakaan parantaa kansansa oloja. Milloin on Pohjois-Korean arabikevään aika? Kansa saa koko ajan käsiinsä materiaalia, joka kasvattaa kapinahenkeä. Jossain vaiheessa vati tulee täyteen ja kuppi menee nurin. Tämä ei nyt valitettavasti taida tapahtua vielä ensi vuonna, mutta ehkä kymmenen vuoden kuluessa. Ehkä ei. Miljoonat ihmiset joutuvat vielä kärsimään ja kuolemaan Korean niemimaan totalitaarisessa valtiossa. Demokratia ja kapitalismi – kaikkine vikoine ja ongelmineen – ovat kuitenkin huomattavasti diktatuuria ja kommunismia toimivampi vaihtoehto.

Toivottavasti Kimien aikakausi loppuu mahdollisimman nopeasti.

Paavo Väyrynen päätti kantaa kortensa populismin kekoon ja pisti pystyyn kansalaisaloitteen kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Tuntuu, että Väyrynen oli politiikkaan liian vanha jo 10 vuotta sitten, eikä tämä uusin käänne tilannetta ainakaan paranna.

Kansalaisaloitteella ei ole kaiken järjen mukaan mitään mahdollisuutta tuottaa kansanäänestystä tästä asiasta. Kuten keskusteluissa #toisaalla todettiin, mikäli eduskunta/hallitus haluaisi eroon eurosta, se olisi sen tehnyt jo omin voimin. Nyt se tekee vain sen, ettei kansanäänestystä tule.

En edes halua kuvitella niitä kustannuksia, joita äänestys ja eurosta luopuminen tulisivat luomaan tälle yhteiskunnalle. Eduskunnassa on parisataa ihmistä päättämässä näistä asioista; osa vielä osaaviakin. Annetaan heidän hoitaa hommansa ja me, jotka emme ole alan ammattilaisia luotetaan näiden kavereiden osaamiseen.

Vaikka kannatan kansalaisaloitejärjestelmän luomaa kanavaa suoraan demokratiaan, tällaisina hetkinä olen harvinaisen tyytyväinen, että meillä on kuitenkin ensisijaisesti käytössä edustuksellinen demokratia. 

Ei jatkoon.